MITÄ MULLE KUULUU

Heippa! 

Arki täällä maapallon toisella puolella on lähtenyt ihan sujuvasti käyntiin ja herääminen aamuisin on yhtä tuskaista kun se oli Suomessakin, silmät ei vaan meinaa pysyä millään auki ennen kuin pääsee kylppäriin huuhtelemaan niitä kylmällä vedellä - ja vielä silloinkin tekee tiukkaa.

Saavuin tänne Kaliforniaan puolitoista viikkoa sitten, oon päässyt ihan hyvin tähän rytmiin nyt kiinni. Mun lennot oli ihan okei, lensin ensin Helsingin kautta Arlandaan yksin, tapasin muut Expon suomalaiset vaihtarit siellä ja lennettiin yhdessä Newarkiin. Nousun ja laskun aikana mun edessä istui ruotsalainen lentoemäntä (muuten olin yksin, mun vieressä istui ruotsalaismies, joka ei puhunut mulle kuin kahdesti tuon kahdeksan ja puolituntisen aikana...), kenen kanssa sain yllättävän paljon juttua aikaiseksi - ja selvisi, että hän oli mun ikäisenä vietellyt vaihtovuottaan myöskin Kaliforniassa! Ihan hauska sattuma sinänsä. 

Lähdin Nycin leiriltä viimeisessä ryhmässä kohti Newarkin kenttää, jossa olinkin check in:in jälkeen ypöyksin. Lensin Bostoniin ihan älyttömän pienellä koneella, joka pomppi ja heilui koko tunnin lennon ajan ihan järkyttävän paljon ja liian paljon Lentoturmatutkintaa katsoneena, olin ihan varma että kohta ollaan maassa..

Selvisin kuitenkin Bostonin kentälle ehjänä - vaan huomatakseni että mun lento Sacramentoon oli peruttu. Jahas. Jet lagista ja pelottavasta lennosta kärsineenä soitin itku kurkussa soft landing campin työntekijöille. Sain bookattua itseni lennolle Oaklandiin, jonka takia saavuin Woodlandiin parisen tuntia myöhemmin kuin mitä piti. 

Vaikka mulla on takana vasta viikko koulua, voin sanoa sen olevan älyttömän erilaista. Tuntien välisssä on viisi minuuttia aikaa vaihtaa luokkaa ja esimerkiksi mulla kaksi ensimmäistä tuntia on kirjaimellisesti kampuksen toisessa päässä eli siinä ei pahemmin vessataukoja pidetä. Meidän koulussa on useita erilaisia rakennuksia, esim Art ja Science, joista luokat löytyy. Käytäviä ei siis ole, luokasta toiseen siirtyminen tapahtuu ulkoa. Meillä ei oo myöskään lokeroita ja koulukirjoja on yhdet kappaleet kotona, tunnille saa luokasta lainaan kirjaa - mikä on älyttömän hyvä, koska mun neljä kirjaa painaa ihan älyttömästi jo yksinään. 

Mulla alkaa koulu joka päivä kello 8:00 ja loppuu aina 15:07 paitsi keskiviikkoisin, jolloin pääsen jo 13:29. Mulla on seitsemää eri ainetta; guitar, US history, economics, English, Spanish, floral design sekä digital photography. Tällä hetkellä mun lemppariaine on ehdottomasti guitar, vaikka luulin aina vihaavani sitä, kun en koskaan yläasteen musiikintunneilla oppinut sitä soittamaan. Vaihtareita kehotetaan aina kokeilemaan jotain uutta vaihtovuotensa aikana ja vaikka kitara onkin tavallaan mulle tuttu, on se kuitenkin aika uusi - etenkin, kun en tosiaan ikinä tykännyt musiikintunneista yläasteella. 

Viime viikonloppuna kävin fair:issa kahden muun mun koululaisen vaihtarin, Catharinan (Saksa) ja Martinen (Norja) kanssa. Toi tapahtuma oli vähän kuin tivoli, sillä siellä oli erikseen alue täynnä huvipuistolaitteita ja -pelejä - bongasin esimerkiksi ketjukarusellin ja Linnanmäen Kingiä muistuttavan, paljon pienemmän vapaapudotuksen.

Maistoin tuolla ensimmäistä kertaa corndogia ja candy applea ja silti sinne jäi vielä paljon outoja amerikkalaisia fair -ruokia maistamatta. Mun on pakko sanoa, kuinka hyviä candy applet oli! Sehän on vaan tikkuun tökätty omena, jota on dipattu karamellikastikkeessa. Tahmeaa, mutta hyvää! Corndogeja en nyt menisi kehumaan, se oli tosi oudon makuista. En tykkää pahemmin maissista/nakeista joten en ole yllättynyt mun mielipiteeseen kyseisestä ruoasta, mutta kyllähän sitä piti nyt kokeilla jos kerran ollaan täällä asti.

Ainiin, kannattaaa muuten alkaa seurata mua Instagramissa / Snapchatissa, päivittelen niitä vähän useammin kuin blogia. Mut löytää molemmista nimellä @ katiannasivonen ! 

NEW YORK

Nyt on New York nähty, kirjoittelen tätä postausta hostperheessä mun sängyllä istuen (saavuin viimeyönä). Olin ajatellut New Yorkin olevan sen kaiken hehkutuksen perusteella aivan superupea ja kyllähän se nyt upea oli, muttei ihan niin sen kaiken hehkutuksen arvoinen. Tykkäsin kuitenkin tosi paljon ja varmasti tuun vielä joskus sinne palaamaan. 

Meillä oli Expon järjestämiä tapaamisia aamusta, kiertoajeluja Manhattanilla ja vapaa-aikaa, jolloin pääsi vaikkapa käymään Top of the Rockissa tai eksymään kolmikerroksiseen Times Squarin Vicoria's Secretiin (en eksynyt!!). 

Mulla oli huonetovereina norjalainen ja tanskalainen tyttö eli vaikka liikuin pääasiassa kolmen muun Suomitytön kanssa, pääsi englantia silti puhumaan ihan kiitettävästi. Toinen mun huonekavereista, Rebecca, on sijoitettu Palo Altoon Kaliforniaan ja toivoi, että me voitaisiin nähdä hänen kanssaan vielä tän vuoden aikana, kun ei meidän välillä ole mitään ihan ylitsepääsemättömiä maileja. 

Huomenna mun pitää mennä käymään koululla ensimmäistä kertaa, mulla on kuulemma jonkinnäköinen kielikoe ja mun pitäsi valita myös ne kurssit, mitä haluan täällä opiskella. Koulu itsessään alkaa jo keskiviikkona ja se on vähän jännittävää.

TODAY.

TÄNÄÄN. Mä lähden tänään. Sydän lyö tuhatta ja sataa pelkästään tätä postausta kirjoittaessa. Itkettää enkä halua lähteä mutta samalla haluan (haluaminen voittaa ei-haluamisen ihan puhtaasti kyllä!). Tässä keskellä yötä tää pieni suomalaistyttö Espoon peräkyliltä miettii, mihin onkaan ryhtymässä. Heihei tuttu ja turvallinen Suomi, heihei perhe ja ystävät, heihei kaikki mikä on mulle tuttua. 

Mun pää lyö täysin tyhjää. Kuuntelen jonkun öttiäisen pörräämistä lattialla, iskän kuorsaamista ja tietokoneen hurinaa. Kaikkialla muualla talossa on jo pimeää paitsi tässä ruokapöydällä missä kirjoittelen. Myös mun huoneesta loistaa valot, kun poikaystävä pelailee iPadillaan siellä. Viimeinen yö aivan liian pitkään aikaan Jessen vieressä häämöttää edesssä. 

Mulla on tosi epätodellinen olo. Tänään kello 9:30 mun lento kohti Arlandaa lähtee ja jätän taakseni tämän elämän, mitä oon viimeiset 18 vuotta yrittänyt parhaani mukaan rakentaa. Musta on niin outoa että kohta asun Kaliforniassa, puhun päivittäin englantia ja saan aloittaa uuden elämän kokoamisen puhtaalta pöydältä - voiko näin edes sanoa? 

En vaan osaa ymmärtää että kohta meikätyttö on lentokentällä kohteena Yhdysvallat ja vaihto-oppilasvuosi, mun pitkäaikainen unelma. Missä vaiheessa unelmointi muuttuikaan tekemisiksi, missä vaiheessa päätin hakea vaihtoon, milloin mut hyväksyttiin? Tuntuu että se oli eilen vaikka oikeasti siitäkin on jo yli vuosi. Aika on kulunut älyttömän nopeaa ja kauhulla odotan sitä, kuinka nopeasti mun vuosi Kaliforniassa huppenee. 

1. Vikat treenit ja Nosturin maisemia. Tuun ikävöimään Helsinkiä ja mun ihania tytsyjä. 2. Viimeinen uintireissu tänä kesänä Suomen järvissä, check. 3. Tuliaisshoppailuja. 4. Meitin ihkaensimmäiset dollarit ikinä! Hämmentävän näköisiä seteleitä näin euroihin tottuneelle. 

En osaa sanoa mitään. Oon niin hämmentynyt siitä että se on oikeasti kohta menoa se. Eihän tässä ole kuin vajaa kuusi tuntia herätykseen. Väsymys painaa päälle jo aika kovaa ja ärsyttää, kun mun huone ei ole vieläkään tiptop. Haluaisin vaan käpertyä Jesssen viereen puhtaassa huoneessa ja höpötellä turhuuksia kunnes nukahdetaan. 

Mua jännittää ihan hirveästi. Pelkään vähän lentämistä (kiitos Lentoturmatutkinta...) ja 8,5h lento Atlantin yli jännittää - samoin mua jännittää mun yli kuuden tunnin lento Nycistä Sacramentoon. Kaikki lennot oikeastaan. Ja se englannin puhuminen. Ruokatottumukset. Ensimmäinen koulupäivä. Hostperheen tapaaminen. Kaikki. 

Apua. Kohta mä lähden.

FAREWELL PARTY

Läksiäiset on nyt juhlittu lähemmäs kolmensadan kuvan saldolla ja lähtö tuntuu paljon kongreettisemmalta nyt, kun ekat heipat kavereille on jo sanottu. Poikia tuun vielä varmasti näkemään mikäli aika vain sallii, mutta kieltämättä tuntui oudolta litistyä Millan ja Saran superhaliin tietäen, että seuraavan kerran halitaan vasta ensi kesänä.

Mulla tuli tänään ekaa kertaa tosi haikea olo vaihdon takia. Lähtöön on enää kaksi päivää ja niin paljon pitäisi vielä tehdä ja nähdä.. Pojat kysykin multa tänään, mitä haluaisin tehdä mun vikana päivänä, ja mua oikeasti suretti, etten voinut vastata "mennäänkö vaikka Lintsille?" koska multaa loppuu yksinkertaiseti aika vaan kesken. Vaikka tiesin että mun lähtö tulee olemaan aika nopea, en jotenkin osannut yhtään varautua siihen ja nyt istun vaatepommin jäljiltä olevassa huoneessa rättiväsyneenä miettien, pitäisikö alkaa siivoilla vai mennä nukkumaan että jaksaisi huomenna hoitaa viimehetken hankinnat, muuttoilmoitukset ja vaikka mitä muuta, joka tuntuu väsähtäneen Katin mielestä ihan turhalta. 

Ja ei, älkää nyt ymmärtäkö ettenkö haluaisi lähteä, sillä haluan sitä enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä. Eiköhän jokainen meistä tunne edes vähän haikeutta jo parin viikon ulkomaanreissulle lähtiessä? Entä sitten, kun pitäisi jättää 18 vuotta rakennettu elämä Suomeen ja lähteä pois? Perhe, poikaystävä, kaverit, lemmikit.. Kyllä ne kaikki nyt odottaa mua täällä, mutta tuntuu silti vaan jotenkin tosi hurjalta lähteä! Monessa jo-palanneen-vaihtarin blogissakin on pohdittu, miksi lähteä, kun kaikki on täydellistä? 

Niinpä niin. Mua alkaa pikkuhiljaa jännittämään lähtö, vaikken oikeastaan tiedä mikä siinä sitten niin paljon jännittää, että jo tätä postausta kirjoittaessa mun vatsassa lentelee perhosia. Tiedän että mua odottaa Kaliforniassa ihana perhe ja että mun perhe/ystävät/poikaystävä täällä Suomessa jaksaa kyllä odottaa mua sen vuoden. Eihän se loppujenlopuksi ole edes niin pitkä aika!

Mua taitaa nyt sänky kutsua, sen verran alkaa silmäluomet jo painaa. Huomiselle onkin sitten tiedossa kaikkien viimeisten juttujen teko, jotta vikana iltana ei tarvitsisi huolehtia enää mistään muusta kun pakkaamisesta ja viimeisten ruisleipien syömisestä. A p u a. 

SIJOITUSTIEDOT

Heippa!

Mulle oli tässä viime kuukausien aikana muodostunut jo aamu(ja päivä. Ilta. Yö. En-keksi-muutakaan-tekemistä)rutiiniksi kurkistella näkyykö mun profiilia Cetusan sivuilla kun oppilaat alkoi sieltä pikkuhiljaa poistua ja mun profiili tuntui jämähtäneen paikoillen. Olin jo ihan varma että siellä se nököttää vielä elokuun lopulla ja lähden päivän varoitussajan pikalähdöllä kohti Nyciä, mutta puolisentoista viikkoa sitten, sunnuntaiaamuna, profiili oli kadonnut sieltä. Ajattelin että kirjoitin mun id:n vaan väärin, joten tarkistin uudestaan. En vieläkään uskonut että mut olisi oikeasti 'jo' sijoitettu, vaan tarkistin varmuuden vuoksi vielä kuusi kertaa. Tarkistin uudelleen tunnin päästä ja kurkisstinpa vielä juuri ennen iltaunille kömpimistä - ja tottahan se oli, "No students were found for your criteria! Please search for more students!"

Osaako ei-vaihtari edes kuvitella, millaset riemunkiljahdukset ja -tanssahdukset siinä vaiheessa pääsee, kun älyää, että joku on oikeasti valinnut sut elämään vuodeksi niiden kanssa? Ja voi että, siitä se sähköpostin päivittely vasta alkoikin - millon tulee sähköposti, jossa kerrotaan, kuka mut on valinnut? Milloin, milloin, milloin? Siinä rupesi jo pikkuhiljaa kärsivällisyys loppua kun päivät vaan mateli eteenpäin ilman tietoa lähtöpäivästä tai osavaltiosta. 

Tänään sain sen kauan odotetun puhelun Exploriukselta (joka oli alunperin siitä, monelta tapaan Expon Anun, koska olin voittanut Converse -arvonnan ja kenkulit piti kotiuttaa).  Siinä unisena yritin sopia tapaamisaikaa ja -paikkaa, kunnes puhelimesta kerrottiin mulle olevan muutakin asiaa. Unenpöpperöisenä kysäsin ehkä vähän välinpitämättömästi että mitäs - "Mulla on tässä kädessä juuri tulostettuina sun sijoitustiedot". 

Woodland Downtown (Kuva Googlesta)

Tiedättekö kuinka nopeasti juuri heränneeltä vaihtarilta katoaa väsymys ja unihiekat tuollaisen lauseen kuullessaan? Nopeammin, kun ehtii kissaa sanoa. 

Mä tulen viettämään ensi lukuvuoteni Woodlandissa, Kaliforniassa. Woodland sijaitsee 20 minuutin ajomatkan päässä Kalifornian pääkaupungista Sacramentosta ja kuuluu (Wikipedian mukaan!) Sacramento - Arden - Arcade - Roseville -metropolialueeseen. Mun tulevassa kotikaupungissa asustelee noin 56,000 asukasta.

Mun hostperheeseen kuuluu hostvanhemmat ja kaksi koiraa, mistä oon todella iloinen koska oon niin koirarakas. Mun hostdad on suomalainen, mutta on asunut Jenkeissä lähemmäs 30 vuotta. Heidän profiilin mukaan he tykkäävät mm. matkustelusta, ruoanlaitosta ja uusien ruokien kokeilusta - harmi vaan etten voi esitellä uppo-outoja suomalaisia ruokia dadin juurien takia, mutta eipä se mua loppujenlopuksi haittaa, perhe vaikuttaa niin täydelliseltä enkä malttaisi yhtään odottaa sitä hetkeä, kun laskeudun Sacramenton lentokentälle! 

Mun perhe asuu lähellä mun koulua, Pioneer High Schoolia, ja mitä luultavemmin kuljen sinne koulubussilla - toisaalta se matka olis kans älyttömän lyhyt polkasta vaikkapa pyörällä, siinä sais samalla vähän liikuntaa! :D 

Mun koulussa tulee olemaan 1500 oppilasta mikä on jo enemmän, kun mun Suomikylässä asukkaita. Mun hostvanhemmat sanoi mun olevan senior ja ymmärtääkseni myös pääsemään kokemaan amerikkalaisen graduationin - en sitten tiedä tarkoitettiinko sillä yleisössä napottamista vai kaapu päällä pyörimistä, mutta toivottavasti jälkimmäistä. 

Yritin katella koulun nettisivuilta urheilulajeja ja kursseja, mutten saanut paljoa irti - löysin kuitenkin tiedon, että koulussa on cheerleadingia! Mitä luultavemmin pääsen osallistumaan aitoon jenkkiläiseen high school cheerleadingiin, mutta mun pitää varmaan vielä kysellä aluevalvojalta ja/tai hostvanhemmilta tarkempia tietoja joukkueesta. 

Woodlandissa on tällä hetkellä kivan lämpöstä (ehkä vähän liiankin lämmintä tämmöselle helposti kärtsäävälle, kylmään tottuneelle Suomitytölle) ja mitä kattelin Googlesta, ei talvilämpötilatkaan taida laskea edes neljän plussa-asteen alapuolelle. Saa toki korjata jos olen väärässä, mutta näin Google ja lämpömuunnin mulle väittivät - toppatakki saa siis jäädä kaappiin ja täten tehdä enemmän tilaa Nycin ostoksille. 

Mulle ilmesty nyt tälläinen vähän pikalähtö, kone lähtee Helsinki-Vantaan kentältä 12.8. eli tosiaan ihan superpian. Helsinki-Arlanda lennon aika muuttui ja mun ei tarvitsekkaan napottaa lentokentällä jo aamukuudesta, kun kone lähtee 9:30 sen varttia vaille kahdeksan sijaan.

Nyt voisin varmaan jo sanoa, että mua alkaa pikkuhiljaa jännittää? Edessä on monia lentoja ja koneen vaihtoja, mutta sitä ennen mulla on tämä viitisen päivää aikaa hoitaa kaikki tarvittavat jutut: tuliaiset, pakkaaminen, ekojen dollareiden haku, läksiäiset, huoneen siivoaminen ja vaikka mitä, viimeiset cheertreenitkin Sparksien kanssa on nyt treenattu. Aika vaan tuntuu katoavan ja mun suunnitelmat loppukesälle, mm. sukulointi Oulussa, taitaa siirtyä kesälle 2016 - ihan outoa, kohta koneen nokka suuntaa kohti Amerikkaa ja pääsen aloittamaan mun unelman toteuttamisen.